"Mä makaan vielä hetken, koska oon laiska paska"

Näin sanoitin itseäni viikonloppuna sängyn pohjalta aamupalaa valmistelevalle vaimolleni.

Ohijuokseva ajatus, ei mitään nähtävää. Aivopieru vain. Sellainen missä omia sanojaan huomaa miettivänsä seuraavan giffimeemun kaltaisesti:

Lausahduksessa oli semantiikkaa, jossa sen ääneen sanoittamiselle ei ollut yhtäkään järkiperustetta. Samalla siinä oli jossain määrin projisoitua ajatusta riittämättömyydestä ja tekemättömyydestä.

Ehkä alitajuntani halusi tällä antaa itselleni luvan olla sängyssä vielä hetken pidempään.

Vaimoni tarttui lauseeseen kiinni haastaen sitä, miksi sanoin näin. Varhaiskasvatuksen parissa hänen kuuloaistinsa on muovautunut tarkaksi siitä mitä ja miten asioita sanotaan. Haasto oli tarpeellinen.

Pään sisäinen puhe (voi) aiheuttaa asenneongelmaa

Pään sisäinen ajatusvirta ja erityisesti puhe, jolla oma päämme meille puhuu, vaikuttaa siihen miten näemme eteemme aukeavaa maailmaa. Lausahdustani pohtiessa, ei jälkikäteen ollut vaikeaa huomata sen päättömyyttä.

Ensinnäkään en pidä itseäni paskana, enkä erityisen laiskana. Kuten varmaan kaikki meistä, kipuilen arjessa erilaisten asioiden kanssa ja itselleni ne ovat usein siivoukseen liittyviä askareita.

Siinäkin on tiettyä asenneongelmaisen väärää lähestymistä. Koen elämän kietoutuvan uuteen, inspiroivaan ja kehittävään. Sen seurauksena haluaisin valtaosan tekemisestä olevan edeltäviä. Siivoaminen ei tunnu palvelevan tarkoitustaan ja sen takia vaihtoehtoni on joko:

• ulkoistaa se
• tehdä se itse

Jollen päätä tehdä kumpaakaan, hommat jää talouden toiselle osapuolelle tai iloisesti tekemättä. Tekemättömyydestä syntyy myös väistämistä, joka ruokkii negatiivisia ajatuksia suoriutumisesta.

Ehkä siis alitajunnassa tämä riittämättömyyden tunne ja itseään laiskaksi haukkumisen tarve syntyi edeltävien yhdistelmästä.

Negatiivisten ajatusten toistamisessa on vaaran paikka. Pahimmillaan siitä saattaa muodostua uskomus, jota kuvittelee faktaksi. Pidemmällä aikavälillä tällä taas voi olla vaikutusta asioiden kohtaamiseen, minäkuvaan ja näiden kautta tekemiseen.

Erityisesti käsitykseen mitä kokee olevansa, missä on arvostettu ja mitä osaa. Tästä tulee löyhä linkki ammatilliseen osaamiseen, jossa perinteisellä kliseellä vapaa-ajan minää ja työminää on mahdoton erottaa. Ohessa pätee muuten sekin klisee, että mitä yksinkertaisempi asia on, sitä todennäköisemmin siinä on itsestäänselvä totuus, jonka omaksuu vasta hyväksyessä sen yksinkertaisuuden.

Tästä satunnaisuuden summasta huomaa löytävänsä välillä hyvin vahvasti sen missä oma lahjakkuus lepäilee, vain kutsumista vaille valmiina töihin. Toisena hetkenä tuntuu, että lahjakkuuden kanssa joutuukin leikkimään piilosta.

Edeltävät kokemukset liittyvät itsemyötätuntoon ja itsevarmuuteen. Huijarisyndrooma kumpuaa heikosta hetkestä ja usein sekin on vain olettamus. Ei fakta.

Oman lahjattomuuden spekulointi on pelkoa kuvitelmasta, jossa jotain mielestään osaa todella hyvin, mutta todellisuudessa olisi yksin omassa hybriksessä. Tiedät sen tyypin, joka kuvittelee tietävänsä, vaikka ei tiedäkään. Erityisesti jollei edeltävästä tunnista itseään tai saa laitettua itseään Dunning Kruger -efektin, eli ylivertaisuusvinouman, käyrän alkupäähän. Eli taitamattomaan ja tietämättömään, joka itsevarmasti kuvittelee toista.

Vahvistamalla ajatuksiaan on siis yhtä mahdollista vahvistaa vääriä uskomuksia. Samalla tietämättömyys tekisi monesta asiasta helpompaa. Voisi tohottaa menemään olematta liian itsekriittinen siihen mitä saa aikaiseksi.

Kapitalistisen yhteiskunnan muovaama psykologinen katastrofi

Mikä sitten on riittävää tekemisen ja asioiden saavuttamiseksi?

Näen panostetun ajan ja laadukkaan tekemisen olevan tärkeä seikka suoriutumisessa, mutta sen kääntyminen ylilaaduksi ei ole kaukana. Ylilaatu on usein hukattua aikaa, jonka hyöty hukkuu sen saavuttamiseen. Tasapainottelu näiden kahden välillä on jatkuvaa, jossa pohdinnan keskellä on riittävyys ja riittämättömyys.

​Hesarissa oli Katriina Pajarin kirjoittama feature-juttu Sami Itanista, josta seuraava lainaus:

Jäin pohtimaan kuinka paikkaansapitävä hänen kommenttinsa menestyksestä, epävarmuudesta ja yhteiskunnan tilasta oli.

Siitä, että ihmisten epävarmuutta käytetään menestyksen jalostusprosessin polttoaineena. Joka yhdistyessä ultrakapitalistiseen yhteiskuntaan muovaa todellisuuteen psykologisen katastrofin, jossa työn määrä ei ole ongelma - vaan tunnepuoli ja sen hallinta.

Osaltaan juuri tämä itseään soimaava pään sisäinen ääni ja sen synnyttämien tunteiden kokeminen sataa tuohon samaan laariin. Samalla nykymaailma testaa meitä kuinka vahvan sietokyvyn yksilö (minä) saa luotua (ja kuinka kokee itsensä suhteessa) ympäröivään maailmaan.

Vaikutusmahdollisuuksia maailman muutokseen kuitenkin on. Esimerkiksi pyrkimys ohjata ajattelua johonkin muuhun kuin itsensä haukkumiseen. Ihan kuten lapsille tai koirille, positiivisella vahvistamisella saadaan vaikutusta ajatteluun ja itselleen hyvää tuottavaan toimintaan.

Kaikki tämä olisi hyvä meidän aikuistenkin välillä muistaa.

​

Eetu Karppanen

Paras kaverisi matkalla digitaalisesti luotavaan kasvuun, ideointiin ja muutokseen.
​

Yli 10 vuotta intohimoa ja kokemuksen vuosirenkaita digibisneksistä, markkinoinnista ja verkkokaupasta. Autan monin eri muodoin asiakkaitani ratkomaan digitaaliset haasteensa. Lue lisää meikäläisestä.